Syvissä vesissä

 

Tuntuu ettei mun sisällä ole mitään enää.

Siellä on vain sellaista tyhjyyttä,

pohjatonta ja ääretöntä.

Joskus sieltä kuuluu huminaa

ja joskus porisee.

Mieli on hirveän harmaa 

ja kaipaan keltaisia ajatuksia.

Iho on kylmän kalvakka ja

ja hiukset hauraan haarautuneet.

Unissa on synkkiä vesiä,

joissa uin kuolleiden seassa.

Ja sitten vajoan kunnes herään.

Tekisi mieli lähteä eikä palata enää.

Häikäisee

Ahdistuskohtauksia, itkua, läheisriippuvuutta.

Pölyä asunnon nurkissa.

Riittämättömyyden tunnetta.

Puhelimen vahtaamista, pettymyksiä.

Itsensä huijaamista

- haaveilemalla pysyn hengissä.

mistä tiedän milloin sulla

on oikea hätä ja milloin ei?

 Onko olemassa väärää hätää?

Älä satuta taas uudelleen.

Aurinko piiloutuu, taivas alkaa sataa.

Makaan peiton uumenissa muutaman päivän.

Sen jälkeen helpottaa.

Niin on pakko uskoa.

Älä pelkää maailmaa

Yhtenä iltana riehun ja yritän unohtaa.
Sanon asioita joita en tarkoita.
Flirttailen vaikka en saisi.
Annan ymmärtää, johdan harhaan.
Olen itsekäs ja
heilun kuin hullu.
Aamulla soitan 39 puhelua
joihin en saa vastausta.

Toisena iltana saunon vieraassa paikassa
ja ihmettelen,
miten olen vielä maailmassa.
Katselen ulos huuruisesta
ikkunasta ja odotan kesäöitä.
Huomaan että mulla on
uusia ystäviä.

Kolmantena iltana tunnen itseni paremmin.
Oivallan uusia asioita myös muista.
Rakastan ja välitän.
Yökerhon hikisestä tunnelmasta
päästyäni nilkutan kotiin hiljaisuuden
kanssa kahdestaan.
Ja ensimmäistä kertaa nautin siitä.

Mikä on ollut vaikeinta elämässäsi?

Vaikein aika mun elämästäni on ollut
vaivaiset viimeiset viisi vuotta.
Vaikeinta on ollut jaksaa nostaa
pää pystyyn uudelleen ja uudelleen.
Itkeä samat asiat kerta kerran jälkeen.
Yrittää elää ja olla luovuttamatta.
Tuntea itsensä riittämättömäksi.
Musertua kun se läheisin pettää luottamuksen.
Uskoa parempaan huomiseen ja
pettyä kun se ei ole koskaan tullut.

Samaa verta

"Minkälainen äiti sinulla on? Onko teillä läheiset välit?
Kerro sun perheestä jotain?"

Mun perhe on sellainen asia, josta en
oo tottunut kertomaan. Mun on jostain syystä
oudon vaikea kuvailla sitä. Ulkopuolisen
silmin se saattaa näyttää tuikitavalliselta
perheeltä, mun silmin se on persoonallinen
muttei mikään boheemi tai elokuvista tuttu
superperhe, jonka olen aina halunnut.
En ole hemmoteltu lapsi mutten
myöskään ole elänyt puutteessa.

En oo niin läheinen mun perheen kanssa
kuin haluaisin. Oon kuitenkin iän
myötä alkanut arvostaa
ihmisiä paljon enemmän ja ymmärtänyt,
että ne on kaikkein tärkeintä.
Me kaikki lapset ollaan jo kasvettu
ulos kotitalosta ja mun rakkaat
veljet on molemmat ihan erilaisia
ja eri elämäntilanteissa kuin minä.
Mun perhe on muuttanut vuosien
kuluessa muotoaan ja nyt katson mun
perheeksi jo sisarusten lapset.

Mun äiti on sellainen lapsirakas,
hyväsydäminen maailmanparantaja.
Se rakastaa sen lapsenlapsia enemmän
kuin mitään ja pitää se välillä
huolta meistä sen omistakin.
Välillä äidistä on hankala ottaa selvää,
joskus se pakenee sen omaan hankalien
tunteiden tunneliin eikä se saa sanottua
ulos asioita joita tulisi puhua.
Oon kuitenkin tullut äidin kanssa
viimeisten vuosien aikana läheiseksi
ja arvostan sitä todella.

Isä taas on omanlaisensa persoona.
Se on tosikko, hankala ja sen
ajatusmaailmaa on vaikea ymmärtää.
Musta on ikävää, että ensimmäiseksi
sitä ajatellessa mun mieleen tulee
se miten se on saanut mut koko
mun elämän ajan hakemaan sen hyväksyntää.
Sille kaikki on kohtalaista eikä mikään
erinomaista. Silti rakastan
sitä koska se on mun oma isä.
Mä myös ymmärrän sitä,
koska sen oma lapsuus ei ollut virheetön.
Isä on pohjimmiltaan suojeleva,
avulias ja rakastava, vaikkei
se sitä sanallisesti osoitakaan.
Musta on pelonsekaisen ihanaa
huomata joka päivä uusia piirteitä
itsessäni jotka muistuttaa mua
mun vanhemmista.

Juhlitaan elämää.

Mieliala kulkee töyssyisiä raiteita
ylös alas ylös alas.
Aina se kuitenkin jää miinukselle,
koskaan ei ole kokonaan hyvä olo.
Sukulaisilla on pyhävaatteet yllä
ja ne laulaa lauluja.
Pikkulapset varastaa kaiken
huomion vaikka varsinainen
päivänsankari on jo melkein
satavuotias.
Viritän mun huulille jäykän
hymyn ja vedän jalkaan
jämäkät saappaat.
Niissä olen pidempi kuin
suurin osa juhlaväestä.
Joku sanoo että on nähnyt
minut viimeksi vauvana,
joku kun olin 7-vuotias.
Silti ne jaksaa kohdella mua
kuin ne tuntisi mut
ja minä ne.
Se huvittaa mua.
Vieraat ihmiset puhuu
mulle kuin aikuiselle,
ensimmäistä kertaa.
Sellaisia juttuja jotka
oli lapsena aikuisten juttuja.
En tiedä johtuiko muutos mun
maagisista saappaista vai
siitä että musta on tullut aikuinen.
Niiden silmissä.

(kysykää vielä kysymyksiä)